Toukokuun kolumni
Mykkä merenneito
Jono etenee verkkaisasti. Aasialaiset, skandinaavit, britit asettuvat vuorotellen rantakiville poseeraamaan. Matkaseuralainen ottaa kuvan. Alkaa sataa tihuttaa.
Pieni merenneito näyttää apealta, eikä ihme. Menihän häneltä mönkään lähes kaikki, mitä hän yritti. Neito menetti sekä puhekykynsä että kauniin lauluäänensä uhratessaan ne merenpohjan noidalle.
Syynä oli hullu toive päästä naimisiin prinssin kanssa, jonka neito oli pelastanut hukkumiskuolemalta. Vaihtokaupassa noita antaa merenneidolle jalat ja lupaa tälle keinuvan käynnin ja lumoavan tanssitaidon, mutta joka askel sattuu kuin kulkisi neuloilla.
Kööpenhaminan suosituinta turistikohdetta, Edward Eriksenin veistosta, tituleerataan rakkauden symboliksi, mutta mykkä, surkea uhrautuja on jokseenkin vanhentunut ja kyseenalainen roolimalli.
Jos haluaa etsiä jotakin myönteistä H. C. Andersenin sadusta, voi ihailla merenneidon pidäkkeetöntä heittäytymistä ja riskinottokykyä.
Hän pani peliin kaiken, koko elämänsä ja vähän enemmänkin. Hän joutui hylkäämään isosiskot, kodin, puutarhansa meren pohjassa, ja sai vaeltaa mykkänä kivuliain askelin ihmisten maailmassa, jossa edes prinssiääliö ei osannut tätä kyllin arvostaa.
Prinssi menee avioon väärän tytön kanssa, jonka kuvittelee pelastaneen henkensä, eikä puhekyvytön merenneito pysty oikaisemaan väärinkäsitystä.
Siispä merenneidon loru loppuu. Yksi pelastuskeino olisi: jos prinssin sydän hääyönä lävistettäisiin tikarilla, voisi sankaritar palata merenneidoksi ja elää 300 vuotta rakkaimpiensa parissa.
Hyveellinen marttyyrimme ei tietenkään ryhdy surmatyöhön.
Uuvuttavan pitkän sadun lopussa merenneito muuttuu meren vaahdoksi, mutta pääsee sentään ikiunen sijasta ilman tytärten matkaan. Jumalan valtakunta odottaa muutaman sadan vuoden päässä – ja tässä astuu mukaan andersenilainen kasvatuksellinen pelote:
”Jos löydämme joka päivä kiltin lapsen, joka tuottaa iloa vanhemmilleen ja on heidän rakkautensa arvoinen, Jumala lyhentää koeaikaamme. (- - -) Mutta jos näemme häijyn ja ilkeän lapsen, meidän täytyy itkeä surun kyyneliä, ja jokainen sellainen kyynel lisää koeaikaamme yhden päivän!”
Näihin sanoihin Pohjolan satukuningas päättää kuuluisan tarinan pyyteettömästä rakkaudesta.
Turistina vaeltaisin mieluummin katsomaan vaikkapa alastoman keisarin tai ruman ankanpoikasen patsasta. Jälkimmäisen sadun Andersen on myöntänyt omaelämäkerralliseksi.
Hyviä muistomerkkejä saisi myös hauskasta Tuhma-Jussista tai mainiosta Viisi hernettä -sadusta, jossa puhallusputken läpi lentäneet viisi hernettä päätyvät kaikki toteuttamaan omaa tehtäväänsä avarassa maailmassa.
Katuojaan pudonnut herne paisuu pulskaksi ja komeaksi, sairaan tytön ikkunalaudalle sinkoutunut herne versoo uuden elämän toivoa potilaalle.
”Minä kannatan omaa hernettäni!” katuoja ilmoittaa kuitenkin lopuksi.
Suosikkini on Joulukuusi-satu, joka muistuttaa meitä ruuhkavuosia eläviä vanhempia sitku-asenteen hyödyttömyydestä. Yhden päivän saa puu loistaa joulukuusena, ja vintillä lakastuessaan sillä on aikaa kaihota nuoruuden kotimetsään, josta oli niin kova hinku päästä pois.
”Miten metsässä oli sentään hauskaa, kun lunta oli maassa ja jänikset juoksivat ohi. Niin, loikkivatpa ne ylitsenikin, vaikka silloin en siitä pitänyt. Mutta ainakaan siellä ei ollut näin hirveän yksinäistä.”
Nykyhetki on paras hetki, tämä hösseli on koko ajan parasta aikaa.
Riina Katajavuori
Kirjailija Riina Katajavuorella on kolme lasta: yksi yläkoulussa, toinen alakoulussa ja kolmas päiväkodissa. Hänen uusimmat teoksensa ovat Perhehytti – Havaintoja lapsista ja vanhemmuudesta sekä lastenkirja Onerva kokkaa (kuvitus Anne Vasko & Erika Kallasmaa).
