Joulukuun kolumni

Paluu koulun penkille

Joka hetki olemme vanhempia kuin koskaan aikaisemmin. On kuitenkin hetkiä, jolloin ajan painon tuntee raskaampana.

Minulle yksi tällaisista hetkistä oli aurinkoinen viime marraskuun päivä, jolloin seisoin vanhan kouluni pihalla. Olin kävellyt rautatieasemalta läpi entisen kotikaupunkini.

Jokaisesta kadunkulmasta tulvi muistoja lapsuudesta ja nuoruusvuosilta. Rakennusten seinät olivat tutut, mutta kaikkien ihmisten kasvot tuntemattomat. Koulutiellä entisellä paikaan olivat vain nappikauppa ja kirkkoherran virasto. Katselin pihalla leikkiviä koululaisia kuin lukutaidoton kirjaimia.

Hetken kuluttua minun olisi puhuttava erikseen koulun juhlasaliin kokoontuneille sadoille yläasteen ja lukion oppilaille. Senioriyhdistys oli valinnut minut vuoden oppilaaksi – eräänlaiseksi mainoskyltiksi siis. Mitä ihmettä voisin sanoa?

Olin käynyt tuossa koulussa vain lukion. Se oli kova koulu. Kolmesta vuodesta kaksi ensimmäistä oli todellista rämpimistä. Olin luokkani huonoin oppilas. Koulupäiväni muistuttivat kertomusta näkymättömästä lapsesta: opettajat ja muut oppilaat eivät juuri kiinnittäneet minuun huomiota. Alussa näytti jopa siltä, että jäisin luokalle tai ainakin joutuisin suorittamaan kesällä ehtoja.

Sain vasta kolmannen lukiovuoden syksyllä luokkatovereitani kiinni, ja koulu alkoi sujua paremmin. Tein ennätyksiä numeroiden nostamisessa. Yo-juhlassa sain pitää uuden ylioppilaan puheen.

Nyt minut vietiin samaan saliin, jossa olin pitänyt uuden ylioppilaan puheen yli 28 vuotta aikaisemmin. Estradi oli vaihtanut paikkaa salin päädystä sen keskelle. Siellä oli pulpetti ja sen edessä kaksi tuolia. Toiselle istui senioriyhdistyksen varapuheenjohtaja, joka alkoi haastatella minua.

Kävimme läpi kouluvuosiani, opiskeluaikaani, työhistoriaani ja mielipiteitäni ajankohtaisista asioista. Hälyäänistä päätellen ne eivät tuntuneet erityisemmin kiinnostavan oppilaita.
Haastattelun lopuksi varapuheenjohtaja teki sen vaikeimman kysymyksen, jota olin osannut alusta asti odottaa: mitä haluaisit sanoa nyt näille oppilaille?

Oppilaat olivat varmasti saaneet kuulla väsymykseen asti siitä, miten tärkeää oli opiskella ahkerasti. Se viesti suoraan sanoen tihkui koulun seinistä.

Nuo lapset ja nuoret eivät olleet saaneet valita, tullako juhlasaliin kuuntelemaan minua vai ei. Yhtä vähän kuin itse aikoinani he eivät ehkä olleet saaneet vaikuttaa edes siihen, tullako tämän vaativan koulun oppilaiksi.

Juuri se on lapsuudessa niin ainutlaatuista: et voi valita perhettä johon synnyt, et voi valita kaupunkia jossa asut, et voi valita koulua jota sinun on käytävä.

Jokainen lapsuus on selviytymiskertomus, matka halki tuntemattoman. On vain uskottava siihen, että koulun loppuessa tunnelin päässä näkyy valoa.

Päätin, että nyt välttämättömyydestä on tehtävä hyve. Mitä muuta kaltaiseni kalkkis voi antaa vieraille lapsille ja nuorille kuin rohkaisua. Sanoin oppilaille: ”Teidän koulunne on paras koulu, voitte olla ylpeitä koulustanne, olette onnekkaita kun saatte opiskella täällä!” Ja sain raikuvat aplodit.

Heikki Hiilamo