Syyskuu 1939

 

Sananen lasten leikkikentistä

 

Kirsti Pajunen käsittelee artikkelissaan leikkikenttätoimintaa. Hän sanoo meillä olevan toivomisen varaa lasten leikkipaikkojen suhteen:

”Surulla täytyy todeta, että kun lasten leikkipaikkoja on varattu puistoihimme, on niistä tehty lapsuutensa unohtaneen asemakaava-arkkitehdin silmää tyydyttäviä luomuksia, eikä laisinkaan vilkkaan mielikuvituksen omaavien lasten toimintapaikkoja.”

 

Leikkikenttätoiminta, vaikkakin jo kolmenkymmenen vuoden ikäinen on vielä nytkin huonosti tunnettu lastensuojelutoimintamuoto. Kuitenkin on maamme suurimmissa kaupungeissa sekä taajaväkisissä tehdasseuduissa kesäisin tällaisia ”laitoksia” toimimassa. Leikkikenttäaate on suurkaupunkien luomaa. On katsottu tarpeelliseksi koota kaupunkiin loma-aikaansa viettämään jääneet lapset pois pimeiltä pihoilta ja katujen vilinästä suojaisille, aurinkoisille alueille sekä uskoa heidät ymmärtävien kaitsijain huomaan. Tässä syy leikkikenttien syntyyn.

Helsingissäkin on tätä työtä tehty jo kolmisenkymmentä vuotta vaihtelevalla menestyksellä. Vasta sitten, kun kaupungin lastensuojelulautakunta otti leikkikentät huomaansa, on tämä toiminta saanut vähitellen kiinteämmän muodon sekä laajentunut näille kentille varattujen mahdollisuuksien mukaan, niin että useina kesinä on ollut neljä eri leikkikenttää toiminnassa kaupungin eri osissa.

 

”Kultainen vapaus paikallaan”

 

Aluksi lienee paikallaan lyhyt selostus Helsingin leikkikenttien toiminnasta kesän kuluessa, t.s. lasten päivittäisestä puuhasta. Pitkä koulukausi pitää lasten hermot suuressa jännityksessä. Varsinkin nyky-aikana, jolloin koululaisten päivä ei lähestulkoonkaan aina rajoitu kahdeksaan työtuntiin, lienee kesän suoma kultainen vapaus heille paikallaan. Leikkikentän säännöt ovatkin koulutyön vastapainoksi sen vuoksi mahdollisimman vähäiset.

Leikkikentän henkilöpiirin käsittää kaitsija apulaisineen sekä luvultaan päivittäin vaihteleva lapsiparvi, iältään 3–14 vuoteen. Leikkikenttä omistaa tarpeellisen määrän leikkivälineitä, kuten palloja, vanteita, hiekkalapioita, suuren nukkeperheen y.m. Leikkipaikasta myöhemmin.

Päivän ohjelma sovitettuna viiteen tuntiin on lyhyesti seuraava: Päivä aloitetaan sillä, että leikkivälineet jaetaan lapsille sekä järjestetään ryhmäleikit kaitsijan johdolla. Lapsen oman valinnan varassa on, leikkiikö hän yksin vai kaitsijan johdolla. Leikin keskeyttää odotettu ruokailutauko, joka on samalla hiljainen hetki. Evään tuovat lapset kotoaan. Tämän jälkeen jaetaan leikkivälineet uudelleen ja leikkejä jatketaan. Ennen poislähtöä lapset kootaan istumaan. Tällä hetkellä puhutaan heille tarpeellisista asioista. Jos on uintikausi, niin puolen päivän jälkeen uimaan haluavat lapset lähtevät kaitsijan mukana uimarannalle pienempien jäädessä jatkamaan leikkiä. Tämän säännöllisen ohjelman lisäksi on myös n.s. ”poikeuksellista” ohjelmaa, johon kuuluu m.m. joko laivalla tai autobussilla tehtävät retket kaupungin kansanpuisto-alueille. Kahden viimeisen kesän kuluessa ovat nämä lasten suosimat ”poikkeukset” huomattavasti lisääntyneet sen johdosta, että leikkikenttiä varten on myönetty entistä suurempi määräraha.

Kaupunkimme liikenne on vuosi vuodelta kasvanut niin, että on vaikeata, jopa hengenvaarallista kuljettaa suurta lapsijoukkoa monen suuren vilkasliikenteisen kadun yli. Tämä vuoksi, lisättyjen määrärahojen turvin, voitiin kuluneen kesän aikana lapsia kuljettaa uimaan autobussilla niiltä leikkikentiltä, jotka ovat kauimpana uimarannasta.

 

Tukholmasta esimerkkiä

 

Edellä jo mainittiin, että leikkikenttätoiminta on laajentunut sille varattujen mahdollisuuksien mukaan. Jos asiaa katsoo tarkemmin, on tämä ollut vain toispuolista laajentumista. Eräs leikkikentän tärkeimmistä edellytyksistä on sopiva leikkipaikka. Lasten leikkipaikkojen suhteen olisi meillä hyvin paljon toivomisen varaa, ei yksin leikkikenttiin vaan kaikkiin lapsille varattuihin puistoaukioihin nähden. Surulla täytyy todeta, että kun lasten leikkipaikkoja on varattu puistoihimme, on niistä tehty lapsuutensa unohtaneen asemakaava-arkkitehdin silmää tyydyttäviä luomuksia, eikä laisinkaan vilkkaan mielikuvituksen omaavien lasten toimintapaikkoja. Elämän jäykkien sovinnaisuuskaavojen mukaan olisi kai suorastaan rumaa, jos lapset pääsisivät rakentamaan kivistä ja laudankappaleista rakennelmiaan säädyllisen puiston ympäröimälle hiekka-aukiolle. Ylen realisoitunut nyky-aika ei meillä vielä osaa nauttia siitä taide-alasta, minkä leikkivä lapsi saa aikaan. Oli sen vuoksi suuri nautinto katsella esim. Tukholman kahluualtaita suihkukaivoineen, missä lapset mielein määrin kahlasivat ja uiskentelivat sekä kävellä tepsuttelivat puiston ruohokentällä. Naapurivaltakuntamme pääkaupungissa on ruvettu huomaamaan, ettei ole välttämätöntä koristaa puistoa marmoriamoriineilla, vaan vielä vihettävämpiä ovat niiden luonnolliset mallit, elävät lapset. Eiköhän meilläkin voitaisi ajatella Kaisaniemen ja Tähtitornin lammikolle koristeeksi kylpeviä pikkulapsia.

 

Monimuotoisuus kunniaan

 

Leikkikentän leikkipaikan tulisi olla suunnittelultaan sellaisen, että sen tarjoamat leikkipaikat jo sinänsä pystyisivät lapsia viehättämään. Mikäli mahdollista tulisi siinä olla sekä tasaista että kumpuilevaa maata. Näin saisivat sekä ryhmä- että juoksuleikit oman alueensa tasaisella maalla. Kalliomaastossa voisivat lapset leikkiä omaperäisiä mielikuvituksensa luomia leikkejä. Tuiki tarpeellista olisi, että leikkikenttä omistaisi sadekatoksen siihen liittyvine puku- ja säilytyssuojineen. Keinut ja hiekkalaatikko kuuluvat sen välttämättömään kalustoon. Kahluulammikko suihkuineen pienempiä lapsia varten olisi sekä hyödyllinen että paikkaa kaunistava.

 

Ajatuksia ihanneleikkikentästä

 

Edellä oleva on vain lyhyt selostus tosi asioista sekä siitä, mitä vastaisuudessa lähinnä toivottaisiin. Vaikka leikkikenttää koskevan esityksen laatisi hyväksikin, jää siitä kuitenkin pois se parhain osa, leikkivä lapsi. Leikkivä lapsi on leikkikentällä se, joka kaiken elävöittää toiminnallaan. Meidän aikaihmisten tulisi toimia niin, että lapset todella voisivat leikkiä, ei tarjoamalla heille täysin valmiita leikki-asuntoja, vaan mahdollisuuden voida itse suunnitella leikkinsä ja rakentaa leikkivälineensä. Näin menetellen olisi leikkikentillä suuri merkitys ei vai kaupunkiin kesäksi jäävien lasten suojelemiseksi monenlaisilta heitä uhkaavilta vaaroilta, vaan myöskin lasten kasvattamiseksi tälläkin keinoin jo pienestä pitäen ahkeruuteen, omatoimisuuteen, kekseliäisyyteen sekä hyvään, iloiseen toveruuteen ja avuliaisuuteen, joista ominaisuuksista kunkin kansalaiskunto sitten aikaihmisenäkin suuresti riippuu.