Marraskuu 1939

Siirtoväen lapsia katsomassa

Kiertomatka siirtoväen parissa on monin tavoin terveellinen. Tarkastusmatkasta muodostuu opintomatka.

Oppii, että todellisuuden tarpeet eivät aina ole samat kuin pääkaupungin virastopöydän horisontista nähdyt tarpeet.

Oppii myös, että ennen kuin teoreettiset suunnittelut ennättävät kiteytyä, ehtii kansan terveen järjen pohjalla kasvaa omaehtoisia järjestelymuotoja, ja kasvaa nopeasti, kekseliäästi ja tarkoituksenmukaisesti.

Oppii senkin, että tämän kansan mukautumiskyky on tavattoman suuri, sen auttamisenhalu ehdoton ja sen yhteenkuuluvaisuudentunne sittenkin särkymätön.

Valitusta ei kuultu

Valituksen sana siirtoväen huulilla on harvinainen. Hiljainen, odottamaan oppinut kysymys vain: Milloin?

Milloin päästään kotiin. Sinne jäi peltotilkku, kivistä rakkaaksi kaivettu. Sinne jäi lehmä, kello kaulassa metsään ajettuna. Ja sika jäi, kolmen päivän annos kaukalossaan varattuna.

Viikko on kai mennyt, vaiko jo kaksikin. Mutta hyvänä täällä pidetään, kaikki meitä auttavat. Ja ehkä huomenna päästään kotiin.

Räikeän vastakohdan tälle alistumaan, odottamaan ja toivomaan tottuneelle Rajan kansalle muodostaa valitettavasti kaupungin nuoriso. Katsellessa noita työhaluttomia ja köyhässäkin kodissa kasvaneina kotitaloustöitä taitamattomia nuoria kaupunkilaisneitejä tuli taas surulla todenneeksi kaupunkilaisnuorison kasvatuksen yksipuolisuuden.

Mutta nämä olivat vain poikkeuksia. Lujana jäi lähtiessä kaikumaan korviin valtavien, tuhannelle suulle varattujen perunapatojen ääressä iloisina ahertavien Kannaksen nuorten naisten laulu.

Evakkoajan majoituspulmat

Lapset eivät onneksi aina tajunneet tilannetta. Olihan täälläkin avara piha, missä temmeltää, tikkuja, jotka sopivat lehmiksi ja kiltti täti, joka kertoi satuja.

Lasten täytyykin saada elää mahdollisimman ulkopuolella ajan ankaruutta. Evakuointiaika ei saa jäädä heille synkäksi painajaisuneksi. Niin paljon kuin suinkin sekä sisäistä että ulkonaista aurinkoa, niin paljon kuin suinkin kodin tuntua ja niin paljon kuin suinkin turvallisuuden tunnetta.

Kun lastenhuollon merkeissä evakuointikeskuksia katselee, soisi tietysti monen seikan olevan toisin. Paikkakunnan oma väki on ne myös huomannut ja koettanut niitä mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti korjata.

Siinä on esim. majoituspulma. Suuri seuratalo, missä on totuttu näkemään juhlaväkeä, on muuttunut kymmenien perheiden yhteiseksi kodiksi. Näyttämöllä on olkia, ja näyttämöllä on lastenriepuja. Aurinkoa ei ole liikaa, mutta pölyä sitä enemmän.

Tietysti soisimme, että pienet lapset, äidit rintalapsineen ja odottavat äidit pääsisivät mitä pikimmin pois yhteismajoituksesta. Soisimme tietysti muutenkin, monestakin syystä, joukkuemajoitusten sijalle yhä enemmän yksityismajoituksia maataloihin. Mikäli näin ei voi tapahtua, pyrimme edes vanhan tutun pärekorin avulla eristämään rintalapset ja samalla suojelemaan heitä lattiavedolta.

Monin paikoin onkin saatu ainakin lapsiperheille yksityismajoitus, toisin paikoin ei ole lainkaan enää yhteismajoituksia. Mutta kun paikkakunnan asukasluku yhtenä ainoana iltana yhtäkkiä kasvaa kaksinkertaiseksi, ei luonnollisestikaan kaikki heti ole niin kuin pitäisi. Patjapäällisten puute ja lämpimien peitteiden puute ovat nekin kuuluneet puutteisiin mainitakseni edelleen vain alkeellisimpia tarpeita ja niiden yksinkertaisimpia korjaustoimenpiteitä.

Pulloloita perustettu

Toinen vaikeus on usein ollut lasten erikoisruuan puute. Maitoa ei kaikin paikoin ole ollut kyllin. Eikä pikkulapsille ole voitu varata sopivaa ruokaa.

Nekin puutteet alkavat korjaantua. Melkein joka paikassa jaetaan nyt vähintään puolen litran ylimääräinen maitoannos alle 12-vuotialle. Ja onpa paikkakuntia, missä uhrautuva naisväki on perustanut ”Pullolan”, josta äidit viisi kertaa vuorokaudessa saavat hakea valmiit maitosekoitukset alle vuoden vanhoille pienokaisilleen.

Lahjoitusapua

Vaatetus ei kuulu enää kaikkein vaikeimpiin ongelmiin. Lahjoitukset alkavat peittää pahimman puutteen. Herttaisia pukulähetyksiä, makeiset ja kirjeet taskussa, on saapunut eri tahoilta. Mutta takittomia ja kengättömiä lapsukaisia näkee vieläkin. Ja lämpimistä alusvaatteista ja yöpukimista on puutetta. Flanellikankaat, sukkalanka ja sukkapuikot ovat tervetulleita.

Muutamilla paikkakunnilla on siirtoväen äitien keskuuteen perustettu ompeluryhmiä. Se onkin viisas apu, sillä siten saadaan lapsille vaatteita ja samalla työtä evakuoitujen keskuuteen.

Lasten hoito on sittenkin suurempi pulma. Siinä tarvittaisiin vartavasten järjestelevää kättä ja jatkuvaa valistustyötä. Kunpa riittäisi terveyssisaria ja reippaita lastenhoidon kurssin suorittaneita neuvojia yhä useammille paikkakunnille.

Terveydenhuolto muodostaa ongelmansa. Erityismahdollisuudet ja nopea hoito, puhtauden valvonta, tuuletus, henkilökohtainen hygienia jne., kaikki se vaatii asiantuntevaa johtoa ja jatkuvaa valvontaa.

Lasten ulkoilun tahtoisimme mainita erikseen. Lapset joutuvat monessa paikassa oleilemaan aivan liiaksi sisällä. Toisin paikoin ovat esim. partiolaiset olleet tässä avuksi. Reippaat partiotytöt ja -pojat ovat ottaneet kukin ryhmänsä ulos raittiiseen ilmaan, leikkeihin, retkeilyihin ja työhön.

Vaarallista toimettomuutta

Toimettomuus se onkin loppujen lopuksi evakuointikeskusten pahin vaikeus sekä aikuisten että lasten parissa. Työn ja toiminnan puute tuo monia muita vaikeuksia kintereillään. Sanoohan sananparsikin, että ”joutilaisuus on paheiden äiti.” Ainakin se antaa tilaa masentuneisuudelle, suo ajatuksille liikaa aikaa, synnyttää kurittomuutta, tylsistyttää ja villiinnyttää.

Jokainen säännöllinen työvuoro, työryhmä tai tilapäinenkin työlaji, mikä saadaan evakuoitujen aikuisten parissa käyntiin, on tärkeämpi toimenpide kuin arvaisikaan. Samoin lasten ja nuorten parissa.

Isoille lapsille voisi helposti järjestää esim. hevostenloimien parsintaa ja muuta yksinkertaista maanpuolustushenkistä työtä, talousaskareita ja koulunkäyntiä, kirjoja, kilpailuja ja retkiä.

Leikki-ikäisille voisi aikaansaada lastentarhatapaista askartelua ja leikkiä tai ainakin leikkivälineitä. Paikoitellen on tällaista jo ilahduttavasti saatukin järjestetyksi, olipa eräälläkin paikkakunnalla saatu pystyyn vallan lastentarhakin, jossa 80 pienokaista vietti muutaman tunnin päivässä virkistykseksi sekä itselleen että sillä aikaa lapsistaan hetken lepääville äideille.

Lisää työvoimaa!

Tällaiset ja monet muut lastenhuollon ja nuorisotyön yksinkertaisimmatkin järjestelyt vaativat kuitenkin usein lisätyövoimaa. Tietysti on saatava siirtoväen omasta keskuudesta työryhmien johtajia, mikäli mahdollista. Ja järjestelyyn, neuvontaan ja valvontaan tulee paikkakunnan oma väki ensi sijalla kysymykseen.

Suurenmoisesti ovatkin lotat, martat, partiolaiset ja muut, tavallisesti kunnan kansanhuoltolautakunnan puheenjohtajan johdolla, saaneet toiminnan järjestetyksi. Mutta kaikkeen ei uhrautuvinkaan oma joukko voi riittää. Ja niinpä olisikin tärkeätä, että paikkakuntalaiset voisivat tarpeen tullen muualtakin saada apua erikoisesti lasten hoidon neuvontaan, lasten askarruttamiseen, työryhmien johtoon yms.

Eri alojen asiantuntijoita ja monipuolisia apulaisia on varmasti lähtövalmiina. Mahdollisimman tarkoituksenmukaisella yhteistyöllä sekä mahdollisimman joustavan ja yksinkertaisen järjestelyn puitteissa me varmaan saamme vähitellen siirtokeskusten lastenhuollonkin yhä paremmalle tasolle.

Tämän kansan tulevaisuus onkin osalta myös siirtoväen lapsista riippuvainen.

Margit Borg

Margit Borg-Sundman (1902–1992) oli Yhdysvalloissa sosiaalityöntekijän tutkinnon opiskellut filosofian maisteri ja kansakoulunopettaja. Hän toimi Kansainvälisen Naisten liiton varapresidenttinä ja kokoomuksen kansanedustajana vuosina 1948–1953 ja 1958–1969 sekä sosiaaliministeriön lastensuojeluntarkastajana.