Maaliskuu 1938

Miksi tarvitaan "vaikeiden lasten" tutkimus- ja huoltotyötä?

Kysymys on monisäikeinen ja niin syvälle inhimillisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin tunkeutuva, ettei siihen ole yrittämistä yhden kirjoitelman puitteissa vastata. joitakin näkökohtia voidaan tästä nykytärkeästä kysymyksestä kuitenkin tässä esittää.

 

Sanaa vaikea lapsi, probleemalapsi, käytämme paremman puutteessa epämääräisenä yhteisnimityksenä lapsille, jotka normaalisesta lievästikin poikkeavine tai yhteiskuntavastaisine käyttäytymistapoineen – esimerkiksi ylettömän arkoina tai röyhkeinä, jatkuvasti itsepäisinä tai valehtelevina, vuoteenkastelijoina tai ruokariitaisina, näpistelijöinä tai koulukarkureina – tuottavat jatkuvia kasvatusvaikeuksia osoittaen siten, että heissä tai heidän ympäristössään on jotain "vinoa", joka estää heidän tervettä sielullista kehitystään ja sopeutumistaan yhteisöön.

 

Nimitystä vaikea lapsi emme siis käytä yksinkertaisesti vajaamielisen tai sairasmielisen lapsen rinnakkaissanana. Se on paljon laajempi käsite, johon nämä kaksi, varsinkin jälkimmäinen, yleensä sisältyvät. "Vaikeat lapset" muodostavat näin ollen epämääräisesti rajoitettavan lapsiryhmän, jonka endogeniset, sisäsyntyiset, tai eksogeniset, ulkosyntyiset, vaikeudet voivat olla hyvin eriasteisia lievästä kasvatusvaikeudesta raskaaseen rikollisuuteen asti.

 

"Vaikea lapsi" onkin suhteellinen käsite – kuten normaalisuuskin. Harvoin voidaan puhua ehdottomasta vaikeahoitoisuudesta. Voidaan vain sanoa: tämä lapsi on näine perittyine taipumuksineen, tässä yhteiskunnassa ja tämän kasvattajan käsissä vaikeasti kasvatettava. Oliksikin kenties oikeampaa puhua lasten vaikeuksista kuin vaikeista lapsista, lasten probleemoista eikä probleemalapsista.

 

Rajatapausten ryhmä

 

"Vaikeat lapset" ovat vasta viime aikoina tulleet vakavan huomion kohteeksi. Lastensuojelutyön samoin kuin koulujenkin historiaa tarkatessa huomaa, että ilmeisimmät poikkeavaisuudet ovat aina ensin kiinnittäneet yhteiskunnan huomiota.

 

Vajaamielisten joukossa on alhaisimpia asteita jo kauan huollettu omissa laitoksissaan, ja silmiinpistävimpiä ruumiillisia vikoja poteville, sokeille, kuuromykille ja raajarikkoisille on perustettu erikoiskouluja.

 

Vasta paljon myöhemmin on alettu huomata huolenpidon tarve niidenkin lasten keskuudessa, jotka ovat tulleet vaikeasti käsiteltäviksi ja rikollisiksi lievemmän älyllisen *jälellejääneisyyden tai lievemmän ruumiillisen vian tahi luonteen synnynnäisen poikkeavaisuuden taikka epäedullisen ympäristötekijän vuoksi. Tämä "rajatapausten" ryhmä, joka on yhteiskunnalle hoidotta vaarallisin ja hoidossa tuloksiltaan toivorikkain, on hyvin kirjava ja laaja.

 

Mitä enemmän yhteiskunnassa alettiin ymmärtää ehkäisevän työn merkitystä sielullisen terveyden hoidossa, sitä enemmän ruvettiin kiinnittämään huomiota näihin lapsiin. Sillä todettiin, että he olivat lievästikin normaalisesta poikkeavina, vaikkapa vain kasvatusvirheiden ja epäedullisten kasvuolosuhteiden vinoon vetäminä sosiaaliseen sopeutumattomuuteen alttiimpia kuin muut lapset. Ja nähtiin, että "vaikeat lapset" hyvin usein olivat "vaikeiden aikuisten" edeltäjiä. Jollei heille ajoissa saatu asiantuntevaa apua, kehittyivät he useinkin jopa vankiloiden ja mielisairaaloiden asukkaiksi.

 

Lapsipsykiatrisia poliklinikkoja

 

Näitä lapsia silmälläpitäen on parin viimeisen vuosikymmenen aikana perustettu eri puolilla maapalloa Ruotsista Egyptiin asti, Amerikan ollessa uranuurtajina, tarkkailu- ja huoltokeskuksia tai millä nimellä niitä halutaan nimittää: lapsipsykiatrisia poliklinikkoja, psykologisia lapsitutkimus- ja hoitolaitoksia.

 

Mitä enemmän näissä keskuksissa saatiin kokemuksia, sitä selvemmäksi kävi, että usein oli liian myöhäistä yrittää enää auttaa, kun lapsi oli sinne tuotu rikoksentekijänä tai vaikeassa häiriötilassa. Jos näiden keskusten mieli todella toimia ehkäisevän sielunterveydenhoidon etuvartioina, oli niiden saavutettava lapsi aikaisemmin. Sillä mitä aikaisemmin lapsen poikkeavuus huomattiin, sitä paremmin kyettiin ehkäisemään synnynnäistenkin sairaalloisten taipumusten kehitys. Ja mitä enemmän syyt olivat ulkonaisissa tekijöissä, mitä "normaalisemmasta" lapsesta oli kysymys, sitä helpompi oli estää lapsen kieroon kasvaminen.

 

Tällaiset keskukset toimivat joko itsenäisinä laitoksina tai lastensuojelulautakuntien, lastenhoidonneuvolain, vastaanottokotien tai nuorisotuomioistuimien osana tahi liittyen lastensairaaloihin taikka yliopistojen psykologisiin laitoksiin. Hyvin usein ne ovat myös liitetyt kansakoululaitokseen.

 

Kokoonpanoltaan ne ovat eri paikkakunnilla erilaisia. Joskus ne muodostavat suuren keskuslaitoksen, johon kuuluu sekä poliklinikka että tarkkailusairaala. Toisinaan ne toimivat yleisinä kasvatuksen neuvonta-asemina, jotka ovat yhteistyössä kansakoulun tarkkailuluokkien ja tarkkailulastentarhojen kanssa. Milloin on pääpaino lasten lajittelussa ja ryhmittelyssä erilaisiin laitoksiin, milloin taas kotien ja koulujen kasvatusneuvonnassa.

 

Yhteistä näille erivivahteisille lapsipsykiatrisille tutkimus- ja neuvontakeskuksille on tavallisesti kunkin tapauksen nelisuuntainen tutkimus: fyysillinen, psykiatrinen, psykologinen ja sosiaalinen. Mutta kysymys ei ole vain virheiden ja syiden etsimisessä, vaan ympäristön käyttökelpoisten mahdollisuuksien ja lapsessa itsessään piilevien hyvien ominaisuuksien, terveiden taipumusten ja rakentavien voimien löytämisessä, niin että niitä voitaisiin lääkkeellisen ja muun erikoishoidon ohessa mahdollisimman yksinkertaisesti ja käytännöllisesti käyttää hyväksi lapsen yhteiskuntaan mukauttamisessa.

 

Sielutieteellistä lapsitutkimusta

 

Sekä tutkimista ja hoitoa varten on kasvatuksen neuvonta-asemilla yleensä johtajana lapsipsykiatri, joka on perehtynyt paitsi hermo- ja mielitauteihin myös lapsisielutieteeseen ja lastentautioppiin.

 

Apuna hänellä on koulutettu psykologi, joskus myös lastenlääkäri. Kotikäyntejä, esitutkimusta ja jälkihuoltoa varten on tavallisesti useita tähän työhön koulutettuja sosiaalityöntekijöitä.

 

Siten tällainen keskus todella edustaa asiantuntemusta, jota kodit, koulut, tuomioistuimet sekä viralliset ja yksityiset lastensuojelulaitokset voivat käyttää hyväkseen pyrkiessään sopeuttamaan sielullisessa tasapainossaan tavalla tai toisella häiriintynyttä lasta.

 

Missä ei kasvatuslaitoksiin, tuomioistuimiin tai apukouluihin ole kiinnitetty psykiatri-lääkäriä, tällainen keskus suorittaa erikoislaitoksiin ja erikoisluokille sijoitettavan lapsiaineksen ryhmittelyn ja lajittelun. Niitä käytetään myös usein huoltotyöntekijäin, apukoulunopettajain ja lapsipsykiatrien harjoittelu- ja koulutuspaikkoina. Ja sielutieteelliselle lapsitutkimukselle ne ovat tietysti merkinneet hyvää tukea.

 

Yhteistyötä koulun ja kodin kanssa

 

Yleensä nämä keskukset työskentelevät kaikkialla mitä kiinteimmässä yhteydessä koulujen, lastensuojelulaitosten ja sairaalain kanssa. Nehän ovatkin itse asiassa yksi lastensuojelutyön monia muotoja.

 

Niiden toiminnan menestys riippuu läheisesti paikkakunnan muun huoltotyön sekä koululaitoksen tasosta. Esimerkiksi sellaisissa tapauksissa, joissa hoito vaatii kouluvaihtoa tai sijoitusta kodin ulkopuolelle, ei osuvinkaan tilanteen analyysi eikä paraskaan hoitosuunnitelma pitkällekään auta, jollei ole erityislaitoksia, mihin sijoittaa tällainen lapsi.

 

Yleensä pyritään kasvatusneuvonta-asemilla tosin kuitenkin säilyttämään kodin eheys rikkomatta ja ryhdytään mieluummin vanhempien kasvattamiseen kuin lapsen erottamiseen kodistaan. Mikäli suinkin mahdollista hoidetaan lapsi joko sen omassa kodissa tai tilapäisessä sijoituskodissa yhteistyössä kodin ja koulun kanssa. Moni lapsi onkin täten neuvonta-asemalta käsin ohjattuna voitu huoltaa niin, ettei häntä olekaan tarvittu lähettää kasvatuslaitokseen tai muuhun erikoislaitokseen.

 

Kaikkialla, missä nämä vaikeiden lasten tutkimus-, tarkkailu- ja huoltokeskukset ovat päässeet hyvään yhteistyöhön sekä kotien että koulujen, sairaalain, tuomioistuinten ja muiden laitosten kanssa, ovat ne selvästi täyttäneet todellisen tarpeen ja tulleet merkitsemään yhteiskunnalle ajanoloon sekä siveellistä että taloudellista säästöä.

 

Meidän maassamme ei tätä toimintaa ole vielä saatu järjestetyksi muutamia vähäisiä kokeiluja lukuun ottamatta. Ehdotuksia ja suunnitelmia on tosin jo monena vuotena esitetty sekä yksityisesti että virallisesti. Nyt on asia kypsynyt meilläkin ja saavuttanut ymmärrystä ja laajempaa kannatusta. Ja kun eduskunta äskettäin hyväksyi tämän toiminnan aloittamista koskevaa tutkimusta tarkoittavan toivomusaloitteen, saamme ehkä tässäkin maassa nähdä näiden suunnitelmien muodossa tai toisessa toteutuvan.

 

Filosofian maisteri, lastensuojeluntarkastaja Margit Borg